[Soundi 8/1978]Magneettimiehen jäljilläPekka Strengin kuollessa huhtikuussa 1975 jäi suomalaisen pop-musiikin kenttään valtava tyhjiö, jota kukaan ei ole vieläkään pystynyt täyttämään. Hänen kaksi albumiaan, "Magneettimiehen kuolema" ja "Kesämaa" ovat suomenkielisen popmusiikin klassikoita ja helmiä, joiden loistokkuutta ajan hammaskaan ei ole pystynyt himmentämään. Tuo kolme vuotta on toivottavasti riittävän pitkä aika, jotta Pekka Strengin musiikkia voi vihdoin käsitellä kiihkottomasti ja ilman sensaationnälkää tai vääränlaista tunteellisuutta. Pekka antoi kevättalvella 1973 tiettävästi elämänsä ainoan haastattelun tämän lehden edeltäjälle, ja tuo mahdollisimman epätäydellinen haastattelu julkaistaan nyt viimein useiden pitkämuististen lukijoittemme toivomuksesta, samoin kuin tuolloin yli viisi vuotta sitten kirjoitettu kertomus tuon haastattelun tuskallisista syntyvaiheista. Ensi kuussa syvennymme Pekka Strengin julkaistuun levytuotantoon. Oheinen juttu perustuu haastatteluun ja muistiinpanoihin, jotka tein kevättalvella l973 Soundin edeltäjää, silloista Musa-lehteä varten. Asiaa pitkään pohdittuani päätin ottaa mukaan tuolloisista muistiinpanoistani sellaisenaan kertomuksen haastattelun pitkästä ja vaivalloisesta syntyhistoriasta, sillä monista epäolennaisuuksista huolimatta kyseessä lienee kuitenkin yksi harvoja Pekka Strengin uraan suomalaisessa rockmusiikissa liittyviä dokumentteja. Näin toivon myös nyt jo kaukaisen haastatteluajankohdan tunnelmien välittyvän mahdollisimman aitoina. Jutun haastattelun jälkeisessä osassa yritän mahdollisimman lyhyesti kertoa niistä syistä, joiden takia haastattelu julkaistaan vasta nyt. Kesäkuussa 1972 soitin Love Recordsiin Atte Blomille ja pyysin häneltä Pekka Strengin puhelinnumeroa. Olin kuunnellut muutaman kuukauden ajan haltioissani hänen LP:tään "Magneettimiehen kuolema", joka oli ilmestynyt kaikessa hiljaisuudessa ja josta hyvin harvat ihmiset tuntuivat tietävän mitään, ja halusin tehdä todella syvälle luotaavan haastattelun tuosta merkillisestä miehestä. Olisihan suuri vahinko, jos suuri yleisö ei lainkaan huomaisi hänenlaisensa huippulahjakkuuden olemassaoloa. Atte lupasi myös omalta osaltaan puhua Pekalle haastattelusta, sillä hän halusi "Magneettimiestä" puffattavan, koska se oli hänenkin mielestään loistava LP — "ehkä paras poplevy, jonka Love on julkaissut" — ja koska levyä oli myyty hävyttömän vähän. Yksi syy LP:n huonoon myyntimenestykseen oli varmasti, ettei sen tekijän nimeä ollut lainkaan mainittu levyn kansissa myöhemmin siihen tosin liitettiin tarra, jossa luki Pekka Streng ja Tasavallan Presidentti (hehän soittivat taustalla) — joten kukaan ei varmasti levyjä kaupassa selaillessaan vahingossakaan voinut kiinnittää siihen huomiota. Toinen, ehkä vielä merkittävämpi syy oli se, että kukaan ei ylipäänsä tiennyt, kuka Pekka Streng on. Eikä Pekka itse suinkaan ollut valmis tekemään mitään, joka toisi hänelle julkisuutta. Tämä tosin selvisi minulle vasta soittaessani hänelle myöhemmin samana päivänä. Suuressa naiviudessani puhuin hänelle puhelimessa tietenkin samaan sävyyn kuin kenelle tahansa poplaulajalle, jonka voisi luulla innostuvan häntä diggaavan poptoimittajan soitosta. Kerroin hänelle kuinka kovasti pidin "Magneettimiehen kuolemasta" ja kuinka mielelläni kertoisin siitä kaikelle kansalle sellaisessa uudessa ja mukavassa musiikkilehdessä kuin Musa. Yllätyksekseni Pekka vain kuunteli hiljaa papatustani ja sanoi sitten lopulta varovaisella äänellä, etteivät haastattelut sen paremmin kuin julkisuuskaan lainkaan kiinnosta häntä. Sanoin täysin ymmärtäväni hänen asenteensa, sillä eihän Suomessa aikaisemmin ollut lehteä, johon hänenlaisensa taiteilijan kannattaisi vaivautua antamaan haastattelua, mutta nyt oli tämä Musa. Lupasin lähettää hänelle malliksi lehden ensimmäisen numeron, ehkä hän sitten muuttaisi mieltään. Muutamaa päivää myöhemmin soitin uudestaan. Pekka oli ehtinyt tutustua lehteen ja sanoi harkitsevansa asiaa. "Magneettimiehen kuolema" -LP:n pohjalta hän ei kuitenkaan halunnut ryhtyä haastatteluun, vaan hän pyysi minua odottamaan pari kuukautta, kunnes hänen uusi albuminsa tulisi valmiiksi. Kuukaudet kuluivat, mutta "Kesämaan" lopullinen valmistuminen edistyi hitaasti. Soittelin Pekalle silloin tällöin ja vastaus oli aina: "Sitten kun uusi LP on siinä vaiheessa." Pientä muutosta hänen asenteissaan haastattelua kohtaan tuntui kuitenkin tapahtuvan ja kerran hän sanoi pitävänsä Musasta ja David Bowie -jutun saaneen hänet kiinnostuneeksi Bowiesta, mistä hän sanoi olevansa kiitollinen. Tapasin Pekka Strengin ensimmäistä kertaa lokakuussa 1972 Finnvoxin studioilla, joskaan en silloin tiennyt että kyseessä oli juuri hän. Pekka tuli A-studion tarkkailuhuoneeseen samalla ovenavauksella Jim Pembroken kanssa, joten luulin hänen olevan jokin Jimin kaveri. Pelasimme Jimin kanssa shakkia ja Pekka istui itsekseen lattialla yhdessä nurkassa kuuntelemassa kun Pekka Pohjola soitti viulusooloaan "Pihkasilmä Kaarnakorva" -levylle. "Hienoa musiikkia", oli ainoa mitä Pekka Streng sanoi koko aikana. Vasta jälkeenpäin kuulin, että tuo ujo ja vaatimaton nuorimies oli ollut juuri se sama henkilö, jonka haastattelua olin yrittänyt saada kuukausikaupalla. Hän ja Jim tunsivat toisensa vain ulkonäöltä ja he olivat sattumalta tavanneet bussissa. Seuraavan kerran tapasin hänet joulukuussa, jolloin "Kesämaa" vihdoin oli lopullisessa miksausvaiheessaan. Istuimme jonkin aikaa kahden Finnvoxin aulassa, mutta keskustelu ei ottanut luistaakseen. Pekka oli hiljainen ja ujo kuten aina ja minuunkin tämä haastattelun jahtaaminen oli vaikuttanut jo siinä määrin, että olin aivan kipsissä, ja kun huomasin, ettei Pekkaa kiinnostanut joutavanpäiväinen lörpöttely, tukin visusti myös oman suuni. Jonkin ajan päästä hän pyysi minua mukaansa kuuntelemaan uuden LP:n viimeistelyvaiheessa olevaa nauhaa ja siirryimme studion tarkkailuhuoneeseen. "No, mitäs piditte?" kysyi Pekka Atelta ja minulta kuunneltuamme nauhan läpi. "Helkkarin hyvä!" tuli vastaus kuin yhdestä suusta. Me myös tarkoitimme sitä. Pekka lupasi ottaa minuun lähiaikoina yhteyden, jotta voisimme lopulta tehdä haastattelun, mutta mitään ei tapahtunut lähes kahteen kuukauteen, ja aloin jo luopua koko jutun toivosta, kunnes eräänä päivänä helmikuun puolivälissä puhelin soi . . . "Täällä on Pekka. Terve. Koska sulla olisi aikaa tulla tekemään se haastattelu?" Kakistelin kolmekymmentä sekuntia pelkästä hämmästyksestä, jonka jälkeen sain sovituksi, että tulisin Helsinkiin seuraavalla viikolla ja ilmoittaisin tarkemman ajankohdan muutaman päivän kuluttua. Soitin seuraavana keskiviikkona ja sanoin pääseväni tulemaan perjantaina. "Kuule, musta tuntuu, että nyt ei ole sittenkään paras mahdollinen ajankohta tehdä sitä haastattelua. Mä luulen, että sä saisit musta enemmän irti joskus myöhemmin", ehdotti Pekka, mutta en ollut kuulevinanikaan ehdotusta. Niinpä sitten kaksi päivää myöhemmin matkasin Helsingin liepeille Jollakseen, ja sieltä lähes maaseutumaiselta pientaloalueelta löysin Rantalaivurintieltä vanhahkon puutalon, jossa Pekka asui. Soittaessani Pekalle viimeksi oli sana "tervetuloa" kuulostanut hänen suussaan varsin vilpittömältä ja yllätyin myös hänen lämmintä tervehdystään hänen tullessaan avaamaan minulle ovea. Kun hämmästelin hänen olevan yksin kotona, Pekka kertoi, että hänen vaimonsa oli muuttanut pois jokin aika sitten ja että poika Joonia asui sillä hetkellä isovanhempiensa luona. Pekka kuitenkin lisäsi, että hänellä "on tällä hetkellä erittäin hieno suhde vaimonsa kanssa". Hän jutteli muutenkin erittäin avoimesti ja vapautuneesti asioistaan, mikä oli aikaisemman kanssakäymisemme jälkeen minulle melkoinen yllätys. Asettuessani taloksi Pekka laittoi teeveden kiehumaan ja siirryimme sitten viihtyisään oleskeluhuoneeseen, jossa istuuduimme lattialle matalan pöydän ääreen. Osa Pekan vapautuneisuudesta katosi kaivaessani varsin asialliseen lehtimiestyyliin kassistani pienen kasettinauhurin. Pekka yritti parhaansa mukaan sopeutua tuohon vain pienellä surinalla olemassaolostaan muistuttavaan kylmän metalliseen läsnäolijaan, mutta kuten myöhemmin tulette havaitsemaan, se ei aina ollut helppoa. Itse varsinainen haastattelu oli melko lyhyt, vaikka nauhalta jälkikäteen löytyikin puhetta parisen tuntia. Se puolitoistatuntinen, jonka satoa emme ohessa julkista oli nimittäin suurimmaksi osaksi yksinomaan haastattelijan höpinää ja yritystä saada haastateltava puhumaan. Kun usean vihjauksen jälkeen lopultakin ymmärsin kokonaan sulkea nauhurin, Pekka vapautui jälleen huomattavasti ja keskustelimme tuntikausia monenlaisista asioista alkaen erilaisista teelaaduista lastenkasvatukseen ja siihen, missä muodossa Pekan kannattaisi tehdä konserttiesiintymisiä, mikäli hän lopultakin päättäisi aloittaa julkiset esiintymisensä. Pekka kertoili myös hauskoista Ylioppilasteatterissa sattuneista tapahtumista ja Joonian tekemistä kepposista ja hän osoittautui yhdeksi lämpimimmistä ja korkeimmalle virittyneistä ihmisistä, mitä olen koskaan tavannut. * * * Kerro jotain ensimmäisen levysi synnystä. "Me tehtiin Calle Lindholmin kanssa radioon ohjelma, jonka nimi oli ’Kreivi Krolockin hymyn variaatiot’. Sen jälkeen Kemppaisen Pena kysyi multa, olenko mä koskaan ajatellut levyn tekemistä ja mä sanoin, etten ollut ajatellut sitä koskaan tosissani. Sitten se soitti Love Recordsiin ja me juteltiin Otto Donnerin kanssa ja mä tein hänelle pari nauhaa, joissa oli mun lauluja." Oliko tuossa radio-ohjelmassa sitten mukana sinun laulujasi? "Joo, siinä oli pari laulua." Miten sä olit Calleen tutustunut? "Me tutustuttiin vuosia sitten Ylioppilasteatterissa — me oltiin siellä ’Rakkaus ja väkivalta’ -näytelmässä näyttelijöinä." Olet siis toiminut Ylioppilasteatterissa? "Joo, mä olin siellä pari vuotta aika aktiivisesti — olin hurjan kiinnostunut teatterista. YT:n aikana mä rupesin tekemään lauluja vastapainoksi sille aivan toisenlaiselle ilmaisulle. ’Kesämaa’-LP:llä on mukana kaksi laulua, joita esitin YT:n ’Rakkaus ja väkivalta’ -näytelmässä, nimittäin ’...ja Tuittu ruusut sai’ sekä ’Mutta minä lähden’" Entä sitten "Pieni juhlija", jonka Ellipsi aikoinaan levytti? "Mä sävelsin sen YT:n aikoina kai jossain kulissien takana, sen sanathan ovat Tove Janssonin. Lauloin sitä siihen aikaan joillain keikoilla, joilla oli mukana Hannu Sinnemäki, joka soittaa Ellipsissä nokkahuilua, ja hän piti siitä kovasti ja kun hän sitten perusti Ellipsin, he ottivat sen ohjelmistoonsa." "Pieni juhlija" levytetään kuulemma Saksassa. "Mäkin kuulin Atte Blomilta, mutta en tiedä asiasta sen enempää. Ellipsin kanssa mä muuten tein radioon yhden ohjelman, jossa oli laulujani ja kirjoittamani teksti. Tosin siinä ei ollut nykyinen Ellipsi eikä silloinkaan kokonaisuudessaan." Niin, mehän pääsimme jo oikeastaan siihen saakka, kun sä rupesit tekemään omaa levyäsi. Love Recordsissa siis pidettiin tekemästäsi koenauhasta? "Se oli kai ainoastaan Otto Donner, joka kuunteli ne nauhat ja hän sanoi luottavansa minuun täysin ja aloin sitten omin päin tehdä ’Magneettimiehen kuolemaa’." Mehän voitaisiin laittaa se soimaan taustalle. Onko sinulle se tässä jossain lähellä? "Mulla ei ole sitä LP:tä — en ole kuunnellut sitä puoleentoista vuoteen." Miksi halusit unohtaa levyn heti kun olit tehnyt sen? "Se oli vain ohi." Annoit kuitenkin julkaista sen. "Joo." Onko "Magneettimiehen kuolema" psykedeelinen LP? "Joo." Onko tämä syy siihen, että olet halunnut unohtaa sen? "Minusta oli kiva tehdä se levy ja oli kiva tutustua niihin muusikoihin." Pitkä hiljaisuus. Katsotko maailmankatsomuksesi muuttuneen olennaisesti "Magneettimiehen" jälkeen? "Mä muutun koko ajan." Yritin saada Pekan puhumaan siitä muutoksesta, joka hänen musiikissaan on tapahtunut ensimmäisen LP:n jälkeen, mutta hän vain kuunteli vaivautuneena avuttomia yrityksiini analysoida hänen tuotantoaan, pysyi pääasiassa vaiti ja sanoi pariin kohtaan "En mä tiedä." "Tekstien analysoiminen on sun ja muiden homma, ei se ole mun tehtäväni." Ei sinun tarvitse ryhtyä analysoimaan laulujesi sanoja. Yritän vain saada selville, mitkä maailmankatsomuksissasi, päämäärissäsi ja niiden saavuttamiseksi käyttämiesi keinojen arvostuksessa tapahtuneet muutokset jollain tavalla selvittäisivät sitä eroa, mikä on "Magneettimiehen" ja "Kesämaan" teksteissä. "Mä lopetin pilven polton ’Magneettimiehen’ jälkeen, en enää tarvinnut sitä. Kyllä minusta on hienompaa olla ilman aineita. En ole varma, mutta epäilen, että pilvellä sittenkin saattaisi olla jotain haitallisia vaikutuksia — luulen, että se heikentää jollain tavalla psyykeä." Lopetettuasi aineitten käytön halusit päästä päämääriisi puhtaammin keinoin. Keinoissa tapahtui siis muutoksia — entä päämäärissäsi, maailmankatsomuksessasi. "Magneettimiehellä" oli selviä vaikutteita itämaisista uskonnoista ja filosofioista. "Tiedäksä, musta tuntuu, että mä voisin jutella sun kanssasi kahden kesken monista asioista, jos toi mankku ei pyörisi... " Klik. Haastattelu on hetkeksi tiltissä ja suojamuurin Pekan ympärillä voi miltei nähdä. Pekka kaataa kannusta lisää afrikkalaista massai-teetä ja jännitys laukeaa jälleen. Yritän taas saada hänet puhumaan. "Magneettimiehellä" on monia lauluja, joista selviää suhtautumisesi joihinkin elämän peruskysymyksiin. Kun kerran saatat ottaa asioihin kantaa laulujesi välityksellä, tuntuisi oudolta, jos et seisoisi sanojesi takana haastattelussa. "No, jos esimerkiksi ajattelee jälleensyntymistä ("Takaisin virtaan", haastattelijan huom.), niin olen kyllä henkilökohtaisesti täysin vakuuttunut siitä, ja mä olen jossain vaiheessa ollut kauhean kiinnostunut mun aikaisemmista elämistä ja kaikesta tällaisesta, mutta se on ihan tarpeetonta. Nykyään olen sitä mieltä, on melkein parempi olla tietämättä jälleensyntymisestä mitään kuin se, että vajoaa vain funtsimaan niitä. Kyllähän se niinkun..." Vilkaisu nauhuriin, joka on päällä, ja — klik — Pekka vetäytyy taas kuoreensa. "...on niin kornia puhua." Puhutaanko "Kesämaasta"? "Mä halusin tehdä ’Kesämaasta’ levyn, jossa olisi mahdollisimman paljon lämmintä henkeä. Mun vaimo lähti läiskimään vähän ennen kuin levy tuli valmiiksi, mutta kyllä hänkin piti siitä ihan vilpittömästi. Kyllä mä luulen, että se on aika onnistunut. Mulla on aika kevyt olo ’Kesämaan’ jälkeen." Onko sinulla nyt mitään uusia lauluja varastossa seuraavaa levyäsi varten? Oletko jo ajatellut uutta LP:tä? "Mä en rohkene sanoa suunnitelmistani yhtään mitään. Mä mielelläni kyllä juttelisin kanssasi siitä minkälaisia mahdollisuuksia sä näkisit mun laulujeni julkisella esittämisellä." Niin, sinähän et ole juuri esiintynyt. "Mä olen laulanut ja soittanut joillekin ihmisille intiimisti ja lapsille joskus aikaisemmin Ylioppilasteatterissa." Mistä tuo halu karttaa esiintymisiä on oikein johtunut. Sinullahan on sentään kokemusta teatterin parista, joten kysymys ei liene siitä, että pelkäisit esiintyä. "Ei se pelkoa ole, mä en osaa sanoa." Et ole koskaan ollut televisiossakaan? "En ole. Kyllä mua jollain tavalla kiinnostaa oman konsertin pitäminen — televisio ei mua kiinnosta." Normaaleihin keikkasysteemeihin et ole tainnut ajatellakaan lähteä mukaan? "En. (Naurua.) En ainakaan yksin, ilman bändiä." Sä kerroit aikaisemmin jostain bändistä, jossa olit viime kesänä. Mikä homma se oikein oli? "Me ollaan oltu Calle Lindholmin kanssa joskus oikein tosihyviä frendejä. Pitkään aikaan meillä ei sitten ollut mitään kanssakäymistä ja me kasvettiin eri suuntiin. Sitten me kerran tavattiin ja meillä lähti svengaamaan. Me ollaan kumpikin joskus nuorempana oltu jossain bändissä — Calle oli soittanut bassoa ja mä rumpuja — joten me ajateltiin, että hankitaan kamat ja pannaan bändi pystyyn, kun täällä on hyvä tila harjoitella. Me saatiin mukaan vielä kaksi kaveria. Toinen oli yks Pale, joka päätti kovasti vaihtaa papinkaulukset sähkökitaraan ja toinen oli Janne, sellainen nuori hyvä kitaristi." Sä olit siis soittanut rumpuja joskus aikaisemminkin? "Joo, ihan pikkuisen. Ennen YT:tä aivan harrastelijabändeissä." Ovatko nuo rumpusi jo niin vanhaa perua? "Ei, nää on tosiaan viime kesänä hankittu. Mä sain kahden tonnin apurahan musiikin tekemiseen yhteen elokuvaan ja mä sijoitin sen rumpuihin." Miten se elokuvamusiikki jaksaa? "Mä tapasin kadulla Jaakko Pakkasvirran, jonka kanssa mä olin alustavasti sopinut asiasta, ja se lupas soittaa mulle lähiaikoina. Homma on jäänyt näin myöhäiseen, tää lyhytelokuva oli alunperin tarkoitus tehdä jo viime kesänä." Kerro lisää siitä bändistänne. "Sen nimi oli Mursun Lämmin Henkäys. Ei se ollut kauaa kasassa, me tehtiin yksi keikka. Calle ja Janne lähtivät jatkamaan siitä, ne kasasivat Jannen vanhan bändin uudestaan." "Me soitettiin klassista rockia ja bluesia ja joitain Beatles-piisejä. Harjoituksen alla oli mun piisejäni ja meillä oli lähtökohtana se, että tehtäisiin kokonaan oma ohjelmisto, mutta jotenkin se sitten lähti rokkipohjalle." Oletko ajatellut joskus vielä kokoavasi bändin? "En ainakaan siinä muodossa. Mä en enää soita rumpuja — luulisin — ja tällä hetkellä kiinnostaa tuollainen akustinen puoli enemmän." "Siinä bändissä oli yksi hyvä muusikko — Janne. Soittotaidon puolesta me oltiin ihan amatööripohjalta — mutta me korvattiin se puute vastaavasti kovalla meiningillä." Pidät siis kunnon rock’n’rollista? "Joo, kovasti." Yhdessä Musan levyarvostelussa mä esitin yhtäläisyyksiä "Sisältäni portin löysin" kappaleen ja Roger Watersin & Ron Geesinin "Music from the Bodyn" -albumin tunnelman välillä. Oletko kuullut kyseistä levyä koskaan? "En." (Taas meni kaikkitietävän kriitikon spekulaatiot pieleen.) Entä yleensä Pink Floydia? "Aika vähän. Siinä kokoelma-LP:Ilä on yksi kappale, jossa on hurjan kiva soundi. Siinä oli erikoinen fiilinki." Kassistani löytyy sattumalta (?!) Floydin "Relics" ja sitä kuunneltuamme selviää, että tuo kappale on "Cirrus Minor". Mikä on oikein ollut syynä siihen, että sä olet vältellyt niin kovin sinnikkäästi julkisuutta? Eikö jokainen luova taiteilija haluaisi, että hänen työnsä toisivat iloa mahdollisimman suurelle yleisölle? Ilman pienintäkään julkisuutta yleisö jää melko pieneksi. "Ei mua kiinnosta julkisuus vieläkään, ja siinä on yksi syy, miksi en ole esiintynyt. Mä tykkään kauheasti musiikista ja mä haluan tehdä sitä, mutta mä en halua mitään niistä asioista, jotka seuraavat sen mukana." Sä siis ajattelet, että mikäli alkaisit esiintyä, se olisi kuin lumipallo, joka vyöryy alas rinnettä kasvaen ja kasvaen. Esiintymisten aloittaminen siis toisi mukanaan julkisuutta ja kaikenlaisia vaatimuksia ja paineita, jotka lisääntyisivät koko ajan vieden liikaa yksityisestä intimiteetistäsi. "Juuri niin. Mä olen harkinnut tuota asiaa kovasti, ja toistaiseksi en aio heittää sitä lumipalloa, en lähde esiintymään. Ehkä muutaman vuoden kuluttua tiedän paremmin." "Tästä haastattelusta, jonka olin luvannut ajattelin, että mitä kauemmin sitä pihtaa, sitä vaikeammaksi se tulee." Eikö tuo sinun asenteesi johda noidankehään? Haluat tehdä levyjä, mutta et halua, että niistä kirjoitetaan. Ja kun niistä ei kirjoiteta, niitä ei myydä ja sinun, on vaikeampi päästä tekemään uutta levyä. "Niinhän se on. Sitä juoksee karkuun ja menee silti duunaamaan uutta lumipalloa." * * * Tähän asti luettuasi voit hyvin ymmärtää, ettei tuo haastattelu lainkaan vastannut alkuperäistä toivettani syvälleluotaavasta henkilökuvasta. Yritinkin varsin pian haastattelun nauhalta purettuani ottaa yhteyden Pekkaan sopiakseni jatkohaastattelusta. Yllätyksekseni kuulin hänen lähteneen merille, ja hieman myöhemmin, samana päivänä kun valmistin radion "Pop-info"-sarjaan liittyvän Pekka Streng ohjelman, sain kuulla todella huonoja uutisia. Eräs Pekan vanha ystävä oli kertonut, että hän oli merille lähtiessään jo varmasti tiennyt olevansa parantumattomasti sairas. Mikäli noihin huhuihin oli luottamista, oli syytä epäillä, palaisiko Pekka enää hengissä Suomeen, joten tuo radio-ohjelma syntyi todella sekavassa mielentilassa. Kyllä hän palasi, mutta en muista tarkalleen, koska tapasin Pekan seuraavan kerran. Hän ei ollut kiinnostunut haastattelun jatkamisesta, mutta hän ei tuolloin eikä koskaan myöhemminkään millään tavalla kieltänyt jo tehdyn haastattelun julkaisemista. Sovimme, että pari varsin henkilökohtaista ja kokonaisuuden kannalta merkityksetöntä yksityiskohtaa jätettäisiin pois. En kuitenkaan halunnut julkaista haastattelua epätäydellisenä, vaan päätin jäädä odottelemaan Pekan mielentilan muutosta. Kun vielä samoihin aikoihin erosin Musa-lehden palveluksesta, minulla ei ollut senkään takia mitään kiirettä haastattelun julkaisemisen kanssa. Aika kului, ja tapailimme toisiamme sattumalta aina silloin tällöin, ja vaikka nuo tapaamiset tapahtuivat varsin sydämellisissä merkeissä, varsinaiseen haastattelutilanteeseen Pekka ei halunnut ryhtyä. Aloittelin noihin aikoihin Rockadillo-konserttitoimistoni kanssa, ja aikaisemmat keskustelumme aiheesta muistaen hänelle muutamaan otteeseen, että olisin mielihyvin käytettävissä, mikäli hän päättäisi kokeilla julkisia esiintymisiä. Viimeisen kerran tapasin Pekan muistaakseni talvella 1974-75 Helsingin rautatieasemalla. Hänellä oli kitara kainalossa, ja hän kertoi olevansa menossa ystäviensä luo lauleskelemaan ja musisoimaan. Pekka oli silminnähtävästi innoissaan suunnitelmastaan tehdä uusia lauluja "Taru sormusten herrasta" -trilogian pohjalle. Tuo työ, joka olisi epäilemättä muodostunut yhdeksi suomalaisen rockin merkkipaaluksi ja varmasti tuonut runsaasti iloa hänen musiikkinsa hitaasti kasvavalle, mutta sitäkin uskollisemmalle ystäväpiirille, jäi ikävällä tavalla kesken. Pekka Streng kuoli vaikean ja pitkäaikaisen sairauden murtamana 13. huhtikuuta 1975. "Ketä jumalat rakastavat, kuolee nuorena." Intro, josta silloinen päätoimittaja Pekka Mikkola yritti tehdä laadukasta nuortenlehteä, olisi halunnut ostaa Pekka Streng -juttuni, mutta en halunnut hyötyä hänen kuolemastaan, ja haastattelu pysyi edelleenkin pöytälaatikossani. Sittemmin on Kanervan Timo aina kerran vuodessa kysellyt jutun valmistumisesta. Tuossahan tuo tynkähaastattelu sitten vihdoin oli, toivottavasti aika on kypsä sen julkaisemiseksi ilman sensationalismia ja ilman että kukaan lähisukulainen tai -ystävä pahoittaa siitä mielensä. Toivon sen myös puolustavan paikkaansa jonkinlaisena johdantona ensi kuun juttuun, jossa pyritään käsittelemään Pekka Strengin musiikkia. TAPIO KORJUS [Soundi 9/1978]Magneettimiehen arvoitusPekka Strengiä ja hänen musiikkiaan käsittelevässä jutussa on nyt päästy toiseen osaan, jossa käsitellään magneettimiessymboliikan mysteeriä ja ylipäänsä "Magneettimiehen kuolema" -albumia. Kun viime kuussa sanoin, että vieläkin on turhan paljon ihmisiä, jotka eivät tunne lainkaan tai juuri ollenkaan Pekka Strengin levyjä, tämä pitää tietysti edelleen paikkansa, vaikka toteankin, että loppujen lopuksi "Magneettimiehen kuolemaa" ja "Kesämaata" on myyty suhteellisen hyvin, molempia tuollaiset pari, kolmetuhatta kappaletta. Nimenomaan "suhteellisen hyvin": ei lainkaan hassummin, jos otetaan vertailukohdaksi jotkut muut suomalaisen progressiivisen rockin merkkiteokset — vaikkapa Jim Pembroken sooloalbumit tai Veltto Virtasen "Kusessa" — mutta vain murto-osa esimerkiksi Hectorin "Herra Mirandoksen" ostaneista on saanut hankituksi Pekka Strengin levyjä. Love Recordsin antamien tietojen mukaan Strengin levyt myyvät edelleenkin tasaisen mukavasti, mikä osoittaa niiden pysyvää arvoa ja sitä, että kunnon undergroundklassikoiden tapaan niitä myytiin heti ilmestymisen jälkeen todella vähän, mutta sana on levinnyt suusta suuhun ja Strengin musiikin ystäväpiiri on laajentunut hitaasti mutta varmasti. Pienenä yksityiskohtana kerrottakoon seikka, joka minullekin selvisi vasta pari viikkoa sitten. Kun oli puhetta siitä, että tekijän nimen puuttuminen "Magneettimiehen kuoleman" alkuperäisen painoksen kannesta ei varmaankaan lisännyt levyn myyntiä, Atte Blom mainitsi, että koko homma johtui vain inhimillisestä erehdyksestä. Pekka Streng ei suinkaan ollut pyrkinyt anonyymisyyteen tai salaperäisyyteen pyytämällä nimensä poisjättämistä levykannesta, vaan hänen nimensä sisältänyt ladelmaliuska oli vain kadonnut jotenkin matkalla kirjapainoon eikä kukaan havainnut virhettä ennen kuin levykansi tuli painosta. Varsin pianhan virhe sitten korjattiin tarran avulla, ja kun LP:n kannesta otettiin uusi painos, saatiin Pekan nimi siihen jo viimein painettuakin. Tehdään sitten saman tien toinenkin asia selväksi: Pekka Strengin levyistä puhuminen vuonna 1978 ei ole todellakaan mitään kaihoisaa nostalgiaa. Aika ei ole tehnyt tepposiaan "Magneettimiehelle" eikä "Kesämaalle", vaan ne ovat tänä päivänä yhtä nautittavia ja relevantteja kuin ilmestyessään. "Magneettimiehen kuoleman" kohdalla tämä on ehkä hieman yllättävääkin, sillä edustaahan se maassamme tavallaan tietynlaisen alakulttuurin kukoistuskauden huipentumaa ainakin musiikin alueella. Ja kun katselee ympärilleen ja näkee vain pillifarkkuja ja "I remember Eddie Cochran" -pusakoita ja kuulee juttuja karatesta ja amerikanraudoista samaan hengenvetoon hampurilaisten ja coca colan täyttämistä suista, voisi ajatella, että mikään tuskin on kauempana tämän ajan hengestä kuin kiinnostus mystiikkaan. Kun "Magneettimiehen kuolemasta" riisutaan pois psykedelian innoittama symboliikka ja pureudutaan "enkelin pään yllä leijuvan savupilven" lävitse levyn tekstien olennaiseen sisältöön, havaitaan kuitenkin, että laulujen aiheet ovat yleismaailmallisia ja kaikkina aikoina ajattelevia ihmisiä askarruttaneita. Pekka Streng on suomalaisista lauluntekijöistä toistaiseksi ainoa, josta saattaa jo sanoa: hän oli sekä taiteilija että filosofi. On tavallaan ymmärrettävää, miksi joku Luigi Hämeenoja aikoinaan jätti tekemättä jutun Pekka Strengistä "Riimittäjät"-sarjaansa. Pekka Streng ei todellakaan ollut riimittäjä samassa mielessä kuin vaikkapa Hector tai Harri Rinne. Streng ei ollut loppusoinnuilla briljeeraava ammattisanoittaja eikä pikkunokkelilla oivalluksilla leikittelevä intellektuelli. Hän käytti sanoja vain sen verran kuin tarvitsi asiansa sanomiseen. Sisältö on tärkeintä, sen vuoksi tekstit ovat useimmiten pelkistetyn yksinkertaisia. Strengin laulut ovat vain hyvin harvoin vaikeatajuisia, ja silloin kysymys on nimenomaan siitä, kuinka symboleilla voisi sanoa sen, mihin sanat eivät monilla suurimmillakaan taiteilijoilla tai mystikoilla ole riittäneet. MAGNEETTIMIEHEN MYSTEERI"Magneettimiehen kuolema" on sisällöltään erittäin kiinteä kokonaisuus. Levyn yleisilmeestä poikkeaa ainoastaan Eeva-Liisa Mannerin suomentamaan tekstiin sävelletty "Laulu hyönteisestä joka nukahti ruusun vuoteeseen". Se on tavallaan lähempänä "Kesämaa"-albumin henkeä, mutta kuten myöhempänä voidaan useaankin otteeseen havaita, kehitys "Magneettimiehestä" "Kesämaahan" ei ole ollenkaan niin yksiviivainen ja yhtäkkinen kuin vaikkapa viime kuussa julkaistun haastattelun tai aikoinaan Musassa ilmestyneen "Kesämaan" arvostelun, perusteella saattaisi olettaa. Kaipuu ykseyteen koko luonnon kanssa ja romanttinen sadunomaisuus tuollaisista kauneuskokemuksista kerrottaessa ilmenee kautta koko Pekka Strengin tuotannon. Ehkä vaikein asia koko "Magneettimiehen kuolemalla" on levyn nimi ja sen merkitys. Ensi alkuun voisi magneettimiehen ajatella symboloivan tyypillistä nykyajan ihmistä, joka järjellään nousi luomakunnan valtiaaksi. Teknologiallaan ihminen sai luonnon hallintaansa, mutta joutui itse kehittämänsä tekniikan orjaksi, koska oli hengeltään ja sielultaan eunukki. Kappaleessa "Kylmä kaupunki", joka alkaa vihlovasti kiviporan jyrinällä, Streng käyttää ilmausta jääpuikkoihmiset laulaessaan ihmisistä, jotka sylkevine metallijumalineen ajavat ostoskeskuksiinsa ja ulvovat kuorossa rahaa, valtaa ja kunniaa. "Onko hyöty tärkeintä elämässä ja voima ihmistä vastaan?" hän kysyy arvostuksiltaan ja "normaalielämään" suhtautumiseltaan kauas kanssaihmisistään vieraantuneena. Mikäli Pekka Streng olisi tehnyt taidettaan ennen toista maailmansotaa ja Englannissa, hän olisi varmaan päässyt mukaan Colin Wilsonin "Sivullisen ongelma" -tutkielmaan. Kyseessä on todellakin vieraantumisprosessi tyypillisimmillään, mutta nimenomaan sen positiivisessa, ongelmaan ratkaisua etsivässä ilmenemismuodossa, sillä laulun viimeisessä säkeistössä todetaan: "Etsin paikkaa lämpimää, missä huurteiset ajatukset sulavat." Mikäli magneettimies olisi sama kuin tuollainen jääpuikkoihminen, "Magneettimiehen kuolema" symboloisi tietenkin ihmiselle mahdollista syntymistä uuteen elämään voimakkaan uskonnollisen, mystisen tai psykedeelisen kokemuksen kautta. En kuitenkaan usko, että tämä ensimmäinen mieleen tuleva tulkinta olisi oikea. Magneettimies on tuo vieraantunut sivullinen, "erilainen" ihminen — jota Streng niin monessa kohtaa toteaa itsekin olleensa — ja nimenomaan tuossa mystisen valaistuksen jälkeisessä vaiheessa. Oikeutus tähän tulkintaan löytyy kappaleesta pitkä kieli ja sitä tukee myös levyn takakannen teksti. "Pitkä kieli" on Strengin vaikeimpia, mutta myös eniten sisältäviä lauluja. "Nousin pitkän kielen päälle... annan sen minua viedä paratiisiin päin... olin siitä unia nähnyt ennen kuin sen löysin, ja paljon minulle luvattiin, jos sille astuisin." Tämähän on ilmiselvää Raamattu-symboliikkaa käärmeineen ja paratiiseineen. Voisiko tuo pitkä kieli, luikerteleva käärme, olla hashiksella ladattu piippu? "Nyt muuttuu kaupunki lämpimäksi, seireenin laulun kuulen, käy ambran tuoksu sieraimiin, aistit huumaantuu." Ja kappaleen päätteeksi (ainoa kohta, missä sana magneettimies levyllä esiintyy): "Olen magneettimies, juoksen puulta toisen luo, kaikin voimin ravistan. Haluan hedelmän arvaamattoman, haluan maistaa puuta Jumalan." Kosminen kokemus, "Jumalan maistaminen", aineen stimuloimana saattaa olla mahdollinen, mutta tuollaisessa tripissä on se heikkous, että siltä tulee varmuudella alas. Vai onko kyseessä paratiisin käärmeen tarjoama aistiharha, hallusinaatio Jumalasta? Jatkuva alastulo sai Richard Alpertin sille tielle, jolla hänestä tuli Papa Ram Dass, ja seuraavan Upanisadien opetuksen myös Streng oivalsi: "Korkeampi valaistus on mahdoton, ja vaikka se olisi mahdollinenkin, olisi se arvoton, ellei ihminen ole sitä ennen valmistautunut aistien hillitsemisen avulla." William James kertoo miehestä, joka ilokaasua nautittuaan uskoi aina saaneensa selville perimmäisen totuuden. Ongelmana oli, ettei hän enää selvittyään muistanut. Kerran hän sitten koetti tuollaisen kokemuksen aikana kirjoittaa oivalluksensa muistiin. Jälkikäteen voitiin paperilta lukea tuo perimmäinen totuus, joka oli: "Kaikkialla haisee petroli." Amerikkalainen biologi Carl Saga on spekuloinut eri aivopuoliskojen toiminnoista seuraavaa: Vasen aivopuolisko on se rationaalinen puoli, joka osaa laskea ja kirjoittaa. Luovuus, mielikuvitus ja kuvioiden ja kokonaisuuksien tajuaminen taas liittyy oikeaan aivopuoliskoon,. Bestsellerissään "The Dragons of Eden" Sagan epäilee pilven (ja meditoinnin) ikään kuin tukahduttavan, kytkevän päältä vasemman aivopuoliskon, jolloin oikea puolisko pääsee valloilleen ja "kuvat tulevat sisään". Jos oivallus on syntynyt ilman vasemman aivopuoliskon myötävaikutusta, voiko sen konkretisoida, tuoda hedelmöittävänä tekijänä jokapäiväisen elämän tasolle. Tässä tullaan Karma-joogan kysymyksiin ja edellä mainittuun lainaukseen Upanisadeista. Vaikka suurin osa "Magneettimiehen kuolemaa" onkin vielä tuota aikaa, jolloin magneettimies juoksee puulta toisen luo, kaikin voimin ravistaa, niin Strengille tuo vaihe oli päättynyt jo ennen levyn lopullista muotoutumista. Siitä nimi. Takakannen teksti, jossa kerrotaan magneettimiehen laskeutumisesta takaisin aineeseen, päättyy näin: "Leijun tulevan kotikaupunkini yläpuolella. Sen merkitys kasvaa minulle hetki hetkeltä. Samoin käy minulle ymmärrettävämmäksi koko ajan. Jokainen sanoiksi selkeyttämäni ajatus tuo minua lähemmäksi teitä. — Tämä on ahdistavaa. Muistini." Tuo on jo Boddhisattva-tason juttu, ja kyse on taiteilijasta, joka jo ennen ensimmäisen levynsäkin tekemistä tiesi, ettei hänen fyysinen elämänsä tule jatkumaan enää kovin kauaa. (Mahayanaa, buddhalaisuuden toista pääkoulukuntaa käsitellessään P.T. Raju määrittelee "Intian filosofia" -teoksessaan boddhisattva-käsitteen näin: Mahayanassa ihmisen ihanne on tulla boddhisattvaksi (jonka olemus on valaistunut tieto itse). Saavutettuaan valaistuksen boddhisattva ei menekään Nirvanaan, vaan työskentelee muiden ihmisten pelastumisen puolesta.) Levyn aloittaa Gilgames-eepoksen mukaan sanoitettu "Gilgames": "Gilgames, minne menet? Elämää jos etsit, et löydä, sillä jumalat, jotka loivat ihmisen, hänelle antoivat kuoleman. Mutta elämän he pitivät itsellään." Gilgames-eepoksen sankari etsi ikuisen elämän salaisuutta, kuolemattomuutta, muttei onnistunut, vaikka hänestä kaksi kolmasosaa oli jumalaa ja yksi kolmasosa ihmistä. "Magneettimiehen" alusta loppuun kuunneltuaan tulee vakuuttuneeksi siitä, että Pekka Streng oli jo voittanut oman kuolemansa. Albumin avainlaulu ja helmi on tietysti "Sisältäni portin löysin", joka on syytä siteerata tähän kokonasuudessaan:
Kappaleessa on niin pelkistetysti ja kauniisti kuvattu tajunnanlaajentumistapahtuma, henkinen ja sielullinen uudelleensyntyminen, että se ei juuri selittelyjä kaipaa. Strengin esitys on nöyrä ja ilman pienintäkään teennäisyyttä. Tuntemassani suomalaisessa lyriikassa "Sisältäni portin löysin" on omassa sarjassaan kosmisesta kokemuksesta kertovista runoista, ja koko laulu on niin täydellinen esitys, että olisin ilman muuta äänestänyt sitä kaikkien aikojen suomalaiseksi rockkappaleeksi. Samasta aiheesta on syntynyt myös "Olen erilainen", joka lyhyen ytimekkäästi kuvaa tuon kaiken muuttavan, ensimmäisen kosmisen kokemuksen; jälkeistä jatkuvaa henkistä uudelleensyntymistä: "Olen erilainen joka hetki, joka hetki synnyn uudestaan, yöstä etsin valoon valkeaan. Ei kukaan voi enää antaa pimeää." Fyysisen ruumiin jälleensyntymisestä on sen sijaan kysymys laulussa "Takaisin virtaan", jossa viitataan myös Karman lakiin: "Syyt nykyisyyteen, huomaan itseni valinneen." On syytä uskoa, että Strengin käsitys jälleensyntymisopista perustuu henkilökotaisiin kokemuksiin asiasta. "Olen eläin" käsittelee ihmisen evoluutiota — ihmisenhän tekee eläintä korkeammaksi olennoksi hänen kehittyneempi tietoisuutensa, vaikka jokaisessa meissä asuu myös edelleen tuo eläin: "Hei ihminen! Herää, eläin, tietoisuuteen! Syty liekkiin punaiseen, täytä mitättömyys!" "Makeaa Sandra" ja "Olen väsynyt" lienevät käsitettävissä variaatioiksi pilvikokemuksista, mutta todella merkittävään tekstiin päästään jälleen kappaleessa "Ahnehtiva Kud": "Kuuntelen parkua lasten kuihtuneiden. Kaiken nielevä verinen sydän, sinun peltosi tuottaa sadon hyvän. Ahnehtiva Kud — se kyynelillä kastellaan." Olen todellakin sitä mieltä, että "Magneettimiehen kuolema" avautuu oikeaan merkitykseen vasta, kun huomataan myös takakannen teksti, jota siteeraan tähän lopuksi vielä pätkän: "Olen ollut kauan poissa teidän luotanne, tästä ajasta, tästä kaupungista. Olen ilmaa kevyempi, hyvin vaikeasti havaittavissa. En voi edes puhua teille. Olen kuollut. — Tai paremminkin: olin kuollut, mutta yllätyksekseni löysin itseni eräänä iltapäivänä selailemassa sanomalehteä puiston penkillä, täysin lihallisena ja hyvässä voinnissa. Se oli: välähdyksenomainen oivallus, joka haihtui samantien. Siitä hetkestä lähtien olen tiennyt olevani ’elossa’." Magneettimiehen kuoltua Pekka Streng oli valmis astumaan "Kesämaahan". Siitä jatkamme jutun kolmannessa osassa ensi kuussa. TAPIO KORJUS [Soundi 12/1978]Zen ja puutarhan hoitoViime kerralla saimme jotenkuten käsitellyksi Pekka Strengin ensimmäisen albumin "Magneettimiehen kuolema", jota syystäkin pidetään yhtenä suomalaisen rockin klassikoista. Pekan toinen ja viimeinen LP "Kesämaa" on saanut hieman vähemmän huomiota osakseen, mutta lämminhenkisyydessään ja seesteisessä syvällisyydessään se on ehkä vielä edeltäjäänsäkin nautittavampi ja merkittävämpi levy. "Magneettimiehen kuoleman" onnistumisessa oli suuri merkitys myös taustalla musisoivalla yhtyeellä, Tasavallan Presidentillä. Vaikka myös paria ylimääräistä muusikkoa käytettiin, niin "Magneettimiehen" musiikin fiiliksen tiukkuus selittyy paljolti sillä, että kyseessä oli tiivis, loistavasti yhteen soittava ryhmä. Myös "Kesämaalla" Pekkaa avustaa joukko maan eturivin rock- ja jazzmuusikoita, mutta jo levyn laulujen luonteesta johtuen se ei puhtaasti musiikillisesti kohoa yhtä jännittäväksi ja mielenkiintoiseksi kuin "Magneettimies". Hienoja muusikkosuorituksia kuullaan mm. Pekka Pöyryltä, Eero Koivistoiselta ja Olli Ahvenlahdelta, mutta soiton kokonaisote on hajanaisempaa ja kompissa olisi paikoitellen jopa toivomisen varaa. "Kesämaan" musiikki on kuitenkin pääasiassa laulelmallista ja niin pelkistettyä, ettei taustamuusikoiden rooli ole siinä läheskään yhtä tärkeä kuin "Magneettimiehellä". Pekan laulu ja tekstit luovat sen tunnelman, jonka varassa tämän musiikin kokonaisuus toimii, ja yritän nyt vakuuttaa teillekin sitä, että kyseessä on kaikkien aikojen toistaiseksi paras suomenkielinen rockalbumi. "Kesämaan" laulut toimivat useilla eri tasoilla. Fantasia- ja satutyylistään johtuen levyä voi suositella hienona lastenmusiikkina. Parin viime vuoden aikana olen usein yllättänyt 7-vuotiaan tyttäreni sitä kuuntelemassa, ja se taitaakin jo ajat sitten olla ohittanut "Herra Huun" hänen suosikkiensa joukossa. Fantasian muotoon on kuitenkin kätkeytynyt valtava määrä tärkeää asiaa ja tietoa, ja "Kesämaalla" Pekka Streng on kyennyt pelkistämään ja kiteyttämään sanottavansa niin selkeään muotoon, että siitä pystyy nauttimaan huomattavasti useampi ihminen kuin vain ne, jotka kykenivät lukemaan "Magneettimiehen" symbolikieltä. Lisäksi "Kesämaan" teksteistä on löydettävissä taso, jota voisi kutsua esoteeriseksi, vaikka Pekka itse tuskin olisi tuollaista määrittelyä hyväksynytkään, sillä uskon hänen pyrkineen kommunikoimaan levyllä niin puhtaasti ja ymmärrettävästi kuin mahdollista. Lisäksi tulee vielä laulujen suhde tekijäänsä, ja kuten jutun aikaisemmista osista lienee käynyt selväksi, meillä on aivan liian vähän tietoa Pekasta ihmisenä, jotta voisimme täysin tajuta laulujen yhteydet hänen omaan elämäänsä. Seuraavassa esitetyt tulkinnat eivät varmasti ole ainoita mahdollisia, eivätkä edes välttämättä oikeita, mutta nekin toivon mukaan osoittavat, kuinka paljon "Kesämaan" lauluista voi saada irti. Ja mikä parasta — kyetäkseen täysin nauttimaan lauluista yhdellä tasolla, niiden muiden tasojen olemassaoloa ei ole välttämätöntä edes tiedostaa puhumattakaan niiden ymmärtämisestä. LP:n kakkospuoli on yhtenäinen kokonaisuus, jossa tietyt henkilötyypit esiintyvät toistuvasti, ja jossa voidaan löytää myös ajallinen järjestys tapahtumien ja ilmiöiden välillä. "Matkalaulu" alkaa vauhdikkaasti mainiolla kielikuvalla: "Kaupunki lepäsi paareillaan, kun räjähdin ulos kulkemaan." Laulu on suoraa jatkoa "Magneettimiehellä" käsitellyille asioille: rauhaton etsijä vaihtaa kaupungin luontoon, elämän rohkeat seikkailut ovat nyt täynnä ekstaattista kokemista, mutta tämä on kuitenkin yhä sitä pakovaihetta, magneettimiehenä olemista. "Miksi luontoon ei ihminen palata vois, vaan pakenee niin pitkälle kuin pääsee pois?" on yksiselitteinen kysymys, jos ajatellaan LP:n tekstisisältöä kokonaisuudessaan, mutta "Matkalaulun" saattaa ymmärtää paremmin, jos vaihtaa "luontoon" sanan tilalle "itseensä" tai täsmällisemmin sanottuna "ykseyteen sen kaikenkattavan perusprinsiipin kanssa, joka ilmenee niin ihmisessä kuin luonnossakin". Seuraavassa tuon äsken niin rauhattoman etsijän henkilöllisyys paljastuu: "Roope Hattu oli mies, joka monta kummaa ties." "Hän oli metsiin samonnut ja suossa rämpinyt / kunnes myrsky kerran hatun vei / Sen jälkeen oli Roope Hattu maihin kömpinyt" — siis merimieskin vielä, kuten Pekkakin — ja asettunut sitten asumaan rantamajaan ja "hoiti puutarhaa / pikkukaupungissa oli tuttu kaikkien." Tämä on sitä takaisin materiaan astumista, magneettimiehen kuoleman jälkeistä elämää. Sisältöä tähän uuteen elämään antaa myös "Annabella", jonka tuo "levottomana harhaillut merimies" kohtasi "syksyn tuulen pudottaessa lehtiä puiston käytäville". Seuraava ura, samalla tavalla pelkistetyn herkkä ja kaunis "Serenadi" on ylistyslaulu Annabellalle, mutta ehkä myös sille korkeammalle voimalle, josta rakkauskin syntyy, ja joka ei ole personifikoitavissa: "Olet lento pääskysen / olet pilvi korkeuden / olet sade lämpöinen / olet tuoksu vapauden / olet avain satujen / olet silta unien"."Puutarhassa" kertoo Roope Hatun ja Annabellan yhteisestä elämästä, ja siitä voisi joku zeniläinen sanoa, että onpa zeniläinen laulu, ja joku sufi, että onpa sufilainen juttu jne. Tässä elämässä, jossa "Annabella tanssii puutarhassa / missä kiertää taimia kastelemassa / Roope Hattu kertoo niille tarinoita / sillä kukat ovat hyviä kuuntelijoina" on jotain todellista svengiä, harmonista sykettä luonnon kosmisten voimien kanssa. Ulkonaisesti mitättömältä ja sisällöttömältä vaikuttava elämä voi olla kaikkein rikkainta, jos siinä ollaan täysillä ja syvällisesti mukana. Onnea ei tarvitse lähteä etsimään Hollywoodista tai Katmandusta, jos Strengin tavoin kykenee herkistymään elämälle ja näkemään "kasveja jotka päivällä katsovat lempeällä silmällä / ja yöllä laulavat valittavan laulun / kasveja, joita katsoessa tuntee vuosia nuorentuvansa / ja kasveja, joiden lakastuessa syvenevät kasvojen uurteet". Tunnelma muuttuu surulliseksi seuraavassa laulussa "Mutta minä lähden", joka on sävelletty Markku Lahtelan suomentamaan Semjon Kirsanovin runoon. Puutarhurimme oli oppinut ymmärtämään paitsi elämää, myös kuolemaa (voiko elämää ylipäänsä ymmärtää ilman kuoleman ymmärtämistä?), mistä suuri persialainen runoilija Omar Khaijam kirjoitti yli 900 vuotta sitten näin (suomennos Toivo Lyyn): "Voi hornan uhka — Eden — elon puu!... / On varmaa vain: vie täältä surman suu. / On yksi varmaa, valhetta on muu: kun kukkii kukka, niin se lakastuu." Pekka kuitenkin tunsi oman ennenaikaisen kuoleman lähestymisen, ja siksi Semjonovin sanat ovat lähempänä hänen kohtaloaan: "Mutta minä lähden taivaanrannan taa / ja sinä lähdet taivaanrannan taa / Mutta sinä menet taivaanrannan taakse kuin päivä / minä taivaanrannan taakse kuin varjo / kun päivä on mennyt pois dyyneille." Laulu, jonka Pekka alunperin sävelsi aikoinaan ylioppilasteatterin "Rakkaus ja väkivalta" -näytelmään, on yksinkertainen ja koruton, sävy on pikemminkin toteava kuin tunteisiin vetoavuutta yrittävä. Ehkä Pekka on kuitenkin pelännyt siitä välittyvän liian alakuloisen tunnelman, sillä levyn loppuun hän on vielä tehnyt pienen, vain muutamia sekunteja kestävän laulunpätkän, jonka nimeä ei ole edes erikseen mainittu levyn kannessa tai etiketissä. "Mukana mulla on paperilunta / satujen tulla / olen unta": nuo sanat pehmentävät huomattavasti LP:n loppua, mikä lieneekin niiden päätarkoitus, sillä Pekka pyrki tekemään "Kesämaasta" nimenomaan lämminhenkisen ja positiivisen levyn. "Kesämaan" ykköspuoli ei ole aivan yhtä kiinteä kokonaisuus, mutta selviksi pääteemoiksi sieltä erottuvat luonto ja lapset, jotka edustavat elämän jatkumista. Jos kakkospuoli on jonkinlainen filosofinen satu aikuisille, niin ykköspuolen "Mimosaneito", Tove Janssonin sanoihin tehty "...ja Tuittu ruusut sai" sekä Eeva-Liisa Mannerin suomentamaan tshekkiläiseen lastenrunoon sävelletty "Perhonen" ovat puhtaita satuja, joista lienee turha lähteä etsimään mitään salattuja totuuksia. Tärkeätä on se, että Pekka ne tuolloin levytti, joten ne voivat tuoda iloa lukemattomille ihmisille iästä riippumatta. Se oli yksi hänen töistään magneettimieskauden jälkeen hänen palattuaan ihmisten pariin rakentamaan onnellisempaa tulevaisuutta — jos ei itselleen niin ainakin muille. "Auringon lapsi" on ’ variaatio Kahlil Gibranin "Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi" -ajatuksesta, mutta astrologian harrastajat luultavasti löytävät muutakin Pekan siinä käyttämästä symboliikasta: "Ja käsin rakastavin hän aurinkoon tarttuu / ja lentää kauas pois / Niin pienenä äiti ja isä / kuun alta ylös katsoo / lasta auringon." "Kanttorinpoika Max" on käsitettävissä vertauskuvallisesti: "Kanttorinpoika Max, mitä mietit / teljettynä kellariin? Ketjulla olet elämäsi ajan / kahlittu urkuharmooniin." Ykköspuolen lopetusura "Katsele yössä" on "Matkalaulun" ohella toinen kappale, joka toimii hienosti myös yksinään, irrallaan LP:n kokonaisuudesta. Musiikillinen tulkinta on todella pelkistetty: vain Pekan akustinen kitara ja Eero Koivistoisen sopraanosaksofoni laulun tukena. Sanoissa yhdistyy arkirealismi sadunomaiseen herkkyyteen todella kauniisti:
"Kesämaa" jäi valitettavasti Pekka Strengin viimeiseksi levyksi. Hänellä oli kuitenkin melkoinen joukko valmiita lauluja, joita hän itse ei ehtinyt levyttää. Pekan julkaisematonta materiaalia on ainakin hänen lähisukulaistensa, entisen vaimon sekä Calle Lindholmin hallussa, ja Love Records onkin pitkään suunnitellut albumia, jossa näitä lauluja esittäisivät jotkin soveliaat laulajat. Syystä tai toisesta homman toteuttaminen on kuitenkin aina siirtynyt ja siirtynyt, mutta uskon, että parituhatta ihmistä tulisi onnelliseksi tuollaisesta levystä. Pekan itsensä esittäminä emme noita lauluja pääse koskaan kuulemaan, mutta tuollainen toiseksi paras vaihtoehtokin riittäisi ainakin minulle, mikäli mukana olevat taiteilijat olisivat koko sydämellään mukana projektissa. Jos LP vielä joskus syntyy, meilläkin tulee varmasti olemaan hyvä syy jatkaa tätä Pekka Strengin musiikkia käsittelevää juttusarjaa. Love Kustannus Oy:lle kiitos luvasta lainata oheisia laulujen tekstejä ja Pekan veljelle lämmin kiitos rohkaisusta. TAPIO KORJUS |