Lauluja haudan takaa

Unen maahan polveili monen vuoden polku. Valmis albumi ei ole ”kadonnut kolmas levy”, vaan näkemyksiä siitä, miten Pekka Strengin demoja voisi järjestellä ja värittää.


PEKKA STRENG & OLYMPIA-ORKESTERI: Unen maa (EMI)

Kolmas maaliskuuta 2001 Myrskylässä. Tästä lauantai-illasta, pyhäaamun sarastukseen jatkuvasta, on tulossa yksi elämäni ikimuistoisimpia. Lasse Streng on kutsunut minut kotiinsa, tehtävänämme on kuunnella läpi kelanauhat, joilla laulaa hänen kauan sitten kuollut veljensä.

Näitä taltiointeja ei ole perheen lähipiiriä lukuunottamatta juuri kukaan koskaan kuullut. Lasse asettaa ensimmäisen nauhan vanhaan kelanauhuriin.

”Minä asun suruperhosen kanssa, ikkuna auki sen tulla ja mennä”, laulaa Pekka Streng väräjävällä äänellä akustisen kitaran kanssa. Mitään äänityspäiviä tai laulujen nimiä ei ole keloissa tallessa, Lasse kertoo, ja arvelee että laulu voisi olla nimeltään Suruperhonen.

Perhonen on Pekka Strengin tunnetuimpia kappaleita, ja Suruperhonen sille selvä rinnakkaisteos. Laulaako Pekka hajonneesta avioliitostaan? Perhonen kuoriutuu kotelostaan, jonka vankina on saattanut olla kolmekymmentäkin vuotta. Kylmät väreet menevät pitkin selkää ja käsiä.

Kun kuolen

Pekka Strengin jäljellejääneitä nauhoituksia on tunteja. Aika paljon hapuilevaa ja iloista jammailua, katkeavia ottoja – kuten monille lauluntekijöille, nauhuri tuntuu olleen Pekalle luonnostelujen tallennusväline. Usein taustalla jokeltelee poika Joonia.

Nauhoilla on myös Pekan ainoiksi jääneiden albumien, Magneettimiehen kuoleman ja Kesämaan laulujen sooloversioita. Ihanan vapautunut ja pitkä otto Gilgameshista. Irtonaisen levoton Pitkä kieli. Kanttorinpoika Max yhdistyy Olen väsyneeseen, ja levyllä instrumentaalissa Kaukana-kappaleessa on demolla teksti!

Päähuomion kiinnittävät aivan valmiin oloiset laulut, joita ei ole koskaan julkaistu missään. Edgar Allan Poeen viittaava Itsemurhatalo on pysäyttävä. Kun kaupunki peittyy hämärään -kappaleessa sävelkulku nousee vaikuttavasti, Strengin parhaiden laulujen veroinen tämäkin.

On lastenlauluja, Olen pelle vaan, Sammakko Sim, ja rakkaus- ja kotiaiheisia kappaleita, Minä itken sinua jo, Hän on Tuula, Talon sinulle rakennan, Kynttilän valossa.

Ja sitten tyylilajikokeiluita, joita ei Strengin levyillä juuri kuultu, jopa vasemmistolaista protestifolkkia, Oi Suomi, älä liity EEC:hen, ja humoristisen autoilukriittinen Mieheni ei rakasta minua enää. Voi kurjuus pienten veljieni on blueshenkinen mollibiisi eläinsuojelutekstillä. Kun kuolen, kuoreni poltetaan kantaa gospelhymninä samoja teemoja kuin Sisältäni portin löysin, josta löytyy näiltä demoilta tekstitön, hyräilty variantti.

Hermine-kappaletta on inspiroinut Hermann Hessen Arosusi. J. R. R. Tolkienin Tie vain jatkuu jatkumistaan -runo on sävelletty – Pekka piti Sormusten herrasta, oli kuolemansairaana huolissaan siitä, ehtiikö koskaan lukemaan suomennoksen kolmatta osaa.

Kertausharjoitukset

Tuo Myrskylän visiitti johti Pekan kahden albumin uudelleenjulkaisuun keväällä 2003. Levyt täydennettiin muutamilla Lassen keloilta valituilla sooloversioilla. Toimittaja Kononen teki levyjen kansitekstit; haastatteli Strengin sukua ja pääsi tutustumaan isä Matti Strengin arkistoihin aina Pekan kuolintodistusta myöten.

Luottamustehtävä ei tullut sattumalta. Olin kirjoittanut ensimmäisen Streng-artikkelini levynkeräilylehti Vinylmaniaan 1995 ja haastatellut silloin muun muassa Pekan pojan Joonian. Kun 1998 pääsin töihin Karjalaiseen, höyrysin täälläkin heti kohta Strengistä, ja jo 1999 seuraavan kerran; tuota juttua inspiroi vierailu Myrskylän hautausmaalla.

Noina vuosina harva muisti Pekka Strengiä. Rockin kertausharjoitukset, Mestarit Areenalla -nostalgisointi oli Suomessa vasta aluillaan.

Kun Joonia Strengille selvisi, että hänen isänsä vanhoilta kotinauhoituksilta löytyisi julkaisukelpoisia, teknisestikin kohtuullisesti taltioituja lauluja, vahvistui ajatus postuumista Pekka-levystä. Hankkeeseen oli lähdössä Strengin levy-yhtiön Love Recordsin perintöä hallinnoiva Siboney. Ruvettiin tutkimaan Pekan Yleisradiolle tekemiä ohjelmia, joilta löytyi muualla julkaisemattomia äänityksiä.

Paras idea oli tämä: tupla-cd, jonka toisella levyllä on Pekan soolodemoja, toisella Yle-äänitysten parhaimmisto. Ehdotukseni työnimeksi oli Beatles-viitteinen Keltainen bussi Pekan Ylelle tekemän hilpeän lastenlaulun mukaan. Joonia vaistosi heti herkästi hankkeen oikean otsakkeen: Kesämaan henkeä jatkava Unen maa, niin ikään Yle-nauhoituksen mukaan.

Kokoelmaa pohjustettiin Magneettimiehen ja Kesämaan uudelleenjulkaisuilla. Jättäydyin niiden teon jälkeen projektista pois, kun Joonia Streng poistatti teksteistäni viitteitä Pekan huumausaineiden kokeiluista ja esoterian harrastuksesta. Olin lähtenyt mukaan toimittajana, en PR-ihmisenä. Ehdotin tilalleni Juha Nikulaista, joka on toimittanut 2000-luvulla useita isoja kevyen musiikin kokoelmalevyprojekteja.

Unen maa syntyisi vääjäämättä. Suruperhoset tavoittelivat ilmaa siipien alle.

Ja lopuksi tuli kiire

Pekka Strengistä on 2000-luvun mittaan noussut yhä suurempi kulttihahmo. Yhä useammat ovat löytäneet hänen laulujensa kiehtovan maailman. Monia muita paremmin Streng tajusi kuolevaisuutensa, kurotti lauluissaan arjen yläpuolelle fantasian ja lapsenkaltaisen hahmotuksen keinoin, kohti syvempää ihmisyyttä.

Arto Halonen rupesi pari vuotta sitten tekemään Strengistä dokumenttielokuvaa. Ohjaaja kutoi postuumin levyn rakentamisen ja julkaisukonsertin elokuvansa draaman kaareen.

Syntyi idea Strengin demojen täydentämisestä. Projektin johtoon kaavailtiin aluksi Hasse Wallia, joka oli soittanut jo Kesämaalla, ja taustayhtyeeksi Piirpauketta. Hankkeen tekotavasta ja oikeuksista syntyi eripuraa, levy-yhtiö nosti tilalle Jukka Hakokönkään, joka on kätilöinyt Suomi-viihteen tribuuttihankkeita. Hakoköngäs ymmärtää laulelmasovittamisen päälle, sen kuulee Hectorin mestariteokselta Varjoja ja lakanoita.

Arto Halosen luomat deadlinet painoivat päälle, elokuva ei vain dokumentoinut vaan myös pakotti todellisuutta. Valmiista Unen maasta kuulee, että kaikkia sen ratkaisuja ei ole punnittu ajan kanssa. Välillä, etenkin Olen rakastunut -kappaleessa, Hakokönkään taustayhtye melskaa kuin olisi pääroolissa. Tämä ei ole kadonnut kolmas levy, vaan näkemyksiä siitä, miten Strengin demoja voisi järjestellä ja värittää.

Osalla raidoista Hakoköngäs tukee Pekka Strengiä alkuperäiskappaleiden henkeä kunnioittaen. Metsästäjä, ”Voi kurjuus pienten veljieni”, ja Sinä aamuna ovat saaneet 70-luvun Pink Floyd -balladin asun. Hakoköngäs malttaa maalata koskettimillaan kuin edesmennyt Rick Wright.

Kaksi vaikuttavaa laulua, Topi Jäppisen koti ja Luumupuupoika, ovat tuttuja toimittaja–muusikko Calle Lindholmin ystävästään Ylelle tekemästä muisto-ohjelmasta. Luumupuupoika on Auringon lapsen ohella Strengin vaikuttavimpia lapsilauluja.
Jukka Perkon hienovaraiset sopraanosaksofonit ovat päällesoitoista onnistuneimpia.

Ja kun kuulin Suruperhosen vuosien jälkeen, menivät kylmät väreet edelleen pitkin selkääni.

Calle Lindholm on muistellut, kuinka Streng halusi vältellä julkisuutta – hän olisi asunut mieluusti maan alla ja lähettänyt valmiit hengentuotteensa pullopostina maanpäällisten ihmeteltäväksi. Tässä on kyse melkein siitä. Ehkä kaiken pitikin tapahtua juuri näin.

SUONNA KONONEN

Artikkeli on ilmestynyt alunperin Karjalainen- ja Keskisuomalainen-lehdissä 2009 joulukuussa.


Pekka Streng — etusivu