KUULOKUVIA

Tälle sivulle voi lähettää (jukka.lindfors//teosofia.net) Pekka Strengiin ja hänen musiikkiinsa liittyviä muistoja, tunnelmia ja ajatuksia. Kaikenlaiset kirjoitelmat ovat tervetulleita; ne voivat olla henkilökohtaisia aatoksia, elämänkatsomuksellisia pohdintoja tai analyysejä Pekan lyriikoista. Ylläpito pitää itsellään oikeuden stilisoida ja tarvittaessa lyhennellä kirjoituksia. 


Pekka Strengin henkisestä maailmankuvasta

Moni lienee ihmetellyt "Magneettimiehen kuolema" -levyn takakannen tekstiä, joka alkaa sanoilla "Olen ollut kauan poissa teidän luotanne, tästä ajasta, tästä kaupungista. Olen ilmaa kevyempi, hyvin vaikeasti havaittavissa." Myöhemmin tekstissä on lause: "…olisin voinut rauhassa elää elämääni yhtä aikaa ja erikseen sekä karkeammassa että hienommassa olomuodossani, mutta huomasin, että maallinen minäni oli niin syvässä, aikakaudelleen ominaisessa horteessa, etten voinut jättää häntä."

Edellä oleva ilmaisee sen, että Pekka Streng koki elävänsä samanaikaisesti alemmassa ja korkeammassa minässään ja että hän ’monta kummaa ties’. Pekka oli kaiketi omaksunut ja oman kokemuksen kautta todeksi havainnut ihmiskäsityksen, jota monet viisaat – filosofit, suuret ajattelijat, uskontojen johtavat opettajat – ovat opettaneet, nimittäin sen, että ihmisellä on fyysinen ruumis, sielu ja henki. Ihminen on siis fyysinen, tunteva, ajatteleva ja tahtova olento, jolla on inhimillinen sielu ja jumalallinen henki.

Filosofien kehotus ’tunne itsesi’ ei tarkoita pinnallista itsetuntemusta, vaan sitä että ihminen oppisi tuntemaan omaa sisäisyyttään. Ihminen alkaa tutkia itseään tarkkailemalla omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Tuolloin hän huomaa omaavansa myös eläimellisiä puolia ja voi ajoittain tuntea ’olevansa eläin’. Jotta ihminen pääsisi itsetuntemuksessa eteenpäin, hänen täytyy puhdistaa ajatuksiaan ja tunteitaan.

Tavallinen, maailmallinen ihminen hamuaa elämässään ’rahaa, valtaa ja kunniaa’, mutta totuudenetsijä, jollaisena Pekka Strengiä on pidettävä, tahtoo tietää, mikä on elämän tarkoitus, mitä elämä ja kuolema itse asiassa ovat. Niinpä hän ’juoksee puulta toisen luo, kaikin voimin ravistaa, haluaa hedelmän arvaamattoman ja maistaa puuta jumalan’. Kun ihminen lähtee etsimään tietoa elämän tarkoituksesta, hänelle ’luvataan paljon’, jos hän vain jaksaa olla peräänantamaton etsimisessään ja ponnisteluissaan. Miten Roope Hatun majaa, rauhan tyyssijaa alemmassa kolminaismaailmassa sitten rakennetaan? Hänen pitää jalostaa alempia käyttövälineitään eli rakentaa maja tunne-ajatusmaailmaan äärelle. Se tapahtuu ’uskomalla hyvyyteen’ ja toteuttamalla jokapäiväisessä elämässä omaksumiaan ihanteita. Hyveet ja oikea ajattelu ovat majan rakennusaineita. Ihmisen pitää vain luottaa siihen, että ’kaikki mahdollista on’. Elämä palkitsee aina sitä, joka jaksaa edes yrittää.

Lopulta hänen täytyy kuolla persoonallisena olentona, jotta hän oppisi tuntemaan korkeamman itsensä. "Gilgamesh"-kappaleessa viitataan juuri tähän: jumalat antoivat ihmiselle kuoleman, jotta tämä voisi herätä uuteen elämään korkeammalla tasolla.

Kun vihdoin puhdistava myrsky huuhtoo lopunkin alemman minän kuonan, ihminen asettuu rauhaan, rakentamaansa majaan, eikä ’koskaan palaa’ elämään pelkästään alemmassa minässään. Valoa tielle -kirjassa myrskyä ja sen jälkeistä tilaa kuvataan seuraavasti:

Odota kukan puhkeamista siinä hiljaisuudessa, joka seuraa myrskyä, ei sitä ennen.
Se kasvaa, versoaa, tekee oksia ja lehtiä ja puhkeaa nuppuihin, kun myrsky vielä raivoaa ja taistelu jatkuu. Mutta vasta kun ihmisen koko persoonallisuus on haihtunut ja sulanut — vasta kun se jumalallinen osa, joka sen loi, pitää sitä pelkästään vakavan kokeilun ja kokemuksen välikappaleena, vasta kun koko luonto on antautunut ja alistunut Korkeammalle Itselle — vasta silloin kukka voi aueta. – – – Kukan aukeaminen on se suloinen hetki, jolloin käsityskyky herää. Sen mukana saapuu luottamus, tieto, varmuus. Sielun pysähtyminen on ihmettelyn hetki, seuraava hetki tyydytyksen, se on hiljaisuuden hetki. – – – Ne, jotka ovat käyneet hiljaisuuden lävitse, tunteneet sen rauhan ja säilyttäneet sen voiman, he odottavat ja toivovat, että sinäkin kulkisit sen lävitse.

Ihminen elää tuolloin itsetietoisena ikuisessa nykyhetkessä, ’syntyy joka hetki uudestaan’.

"Kesämaa"-levyn viimeiset sanat ’olen unta’ sisältävät syvän ja ihmeellisen totuuden. Mm. Rudolf Steiner ja Pekka Ervast tietävät kertoa, että ihmisen korkeamman minän kannalta alemman minän elämä on kuin unta, siis korkeampi minä ikään kuin katselee unta, jossa alempi minä toimii.

"Katsele yössä" -kappaleessa Pekka Streng antaa oivan mietiskelyohjeen: "Olen pimeä, suloinen unohdus / Tyhjyyden täyttää vain rakkaus / rakkaus / Kuuntele hiljaisuutta yön." Ensin täytyy olla pimeys, persoonallinen tyhjyys, unohdus. Se mahdollistaa kaikkiallisen rakkauden ilmentymisen, silloin ihminen on hiljaa, vailla ajatuksia ja vain kuuntelee.

Eräs Pekka Strengin henkisessä mielessä paljastavimmista lauluista on "Takaisinvirtaan", jossa Pekka kertoo omasta menneisyydestään, jälleensyntymistään. Kun Pekka vakuuttaa kokemuksen syvällä rintaäänellä ’nyt tiedän, nyt tiedän’, harvalla lienee uskallusta väittää vastaan: ei tuollaisia kukaan voi tietää. Se, ettei itse jotakin tiedä, ei sulje pois sitä, etteikö joku toinen voisi ’tietää’. Jälleensyntymismuistin – jo osittainenkin – herääminen kielii poikkeuksellisesta henkisestä edistyneisyydestä. Säkeessä ’syyt nykyisyyteen huomaan itseni valinneen’ Pekka viittaa syyn ja seurauksen (eli karman) lakiin. Ihminen niittää sitä, mitä on kylvänyt.

"Sisältäni portin löysin" kertoo, millaisena elämä näyttäytyy korkeammalle minälle. Kun ihminen itsetietoisena ja sielultaan puhdistuneena nousee ahtaan portin läpi korkeamman minän yhteyteen, hän näkee maailman uudella tavalla. Hän havaitsee fyysiselle silmälle näkymätöntä korkeampien tasojen elämää mm. henkisinä väreinä ja sävelinä. Kaikki olevaisuuden olennot ovat jumalallista alkuperää, lähtöisin universaalista elämästä ja korkeimmilla tasoilla ’yhteen sulautuneena’.

jukka i. lindfors

Lammi


Laulaja lepää

Myrskylän hautausmaalla ei kukoista samanlainen rokkarinpalvontakultti kuin Pariisin Pere Lachaisella. Pekka Streng saa levätä rauhassa.

Myrskylä ei sano Pohjois-Karjalan perspektiivistä juuri mitään. Lasse Virenin kotipaikkana se muistetaan. Siinäpä kai kaikki.

Hiljaisilta vaikuttavat myös muut Myrskylää ympäröivät kunnat: Pernaja, Askola, Pukkila, Artjärvi. Ollaan sillä Uudellamaalla, joka ei juuri pidä melua itsestään. Orimattilassa asuu se ihmisiä ampuva turkistarhaaja, Lapinjärvellä koulutetaan siviilipalvelusmiehiä… Mitä, onko sellainenkin kunta kuin Liljendal, ilmeisesti.

Tie Myrskylään on mutkainen mutta kaunis: halkoo vanhaa kulttuurimaisemaa, peltoja ja kallioisia mäkiä. Ja syy miksi Myrskylään ajan, on se, että sieltä saattaisi löytyä Pekka Strengin hauta. No, nyt kirjoittaessani tiedän, että siellä se on, mutta ajaessani en tiennyt, ja kirjoitanpa siis dramatiikan vuoksi, että en tiedä.

Sen tiedän, että Pekka Streng oli Suomen parhaita laulaja-lauluntekijöitä. Hän kuoli sarkoomaan aivan liian aikaisin, 26-vuotiaana, ehdittyään tehdä Love Recordsille kaksi LP:tä. Magneettimiehen kuolema ja Kesämaa ovat uskomattoman kauniita laulukansioita, ja niiltä kuulee, että Streng olisi voinut levyttää vielä paljon lisää. Albumeilta huomaa energiavarannon, huokuvan potentiaalin. Levyttäjä ei ole itseriittoinen, vaan etsijä ja kyselijä:

"Onko hyöty tärkeintä elämässä ja voima ihmistä vastaan?
Etsin paikkaa lämpimää, missä huurteiset ajatukset sulavat!"

Tänään Pekka Streng olisi 51-vuotias emeritus-hippi. Häntä ei olisi tunnistettu aina joka paikassa kuten Juicea, eikä hänellä olisi siksi niin paha olla. Hän hymyilisi salaviisaasti Mestarit Areenalla -nostalgialle, mutta olisi iloinen ystävänsä Hectorin menestyksestä.

Ehkä hän olisi kuin Dave Lindholm, jonka aikalaisena hän levytti ensimmäiset todelliset Suomi-rock-LP:t: tekisi mitä haluaa, aina omanoloisesti, oman pään mukaan. Hänen Sormusten herra -aiheinen levynsä — laulajalta kesken jäänyt projekti — olisi hämyklassikko.

Virenin voittaja

Pekka Streng ei ollut kotoisin Myrskylästä. Hän syntyi Sysmässä huhtikuussa 1948. Perhe muutti varhaisessa vaiheessa Myrskylään, jossa Streng kävi koulunsa. Hän oli nuorena kova urheilija, seiväshyppääjänä piirin ykköstasoa, juoksussa koulukaveriaan Lasse Vireniä nopeampi.

— Hänellä oli urheilullinen tausta, mistä hän puhui pienissä piireissä, mutta mistä hän ei välittänyt puhua sitten, kun hänestä tuli tämmöinen valtava underground-hahmo, on Strengin kaveri, toimittaja Calle Lindholm muistellut.

Streng opiskeli Mikkelissä ja Tampereella, ajautui Helsinkiin, jossa hän vaikutti loppuelämänsä vuodet 1967-75 teatteri-, radio- ja musiikkihommia tehden. Streng matkusteli ja teki vapaaehtoistyötä Emmaukselle. Syöpä katkaisi elämän, josta tämän maailman markkupölöset ja timokoivusalot tuskin tulevat elokuvia tekemään.

Niin on hyvä. Kuten Kauko Röyhkä laulaa: "Mainostaulujen taakse jää tuo pieni kaistale maata, joka ei houkuttele hölmöjä luokseen."

Sulka käytävällä

Myrskylä, Mörskom. Tulee mieleen Hiski Salomaan Lännen lokari: "Vaikka maailman myrskyt meitä tuudittaa, niin vapaus se varmasti voittaa..." Mikäs täällä olisi tuutiessa.

Myrskylän keskusta näyttää mille näyttää. Suomalaista kirkonkylämeininkiä hyvässä ja pahassa. Parituhatta ihmistä täällä kuulemma asuu. 1800-luvun alussa rakennettu kirkko on keskellä kylää, sen ympärillä on vanha hautausmaa, tien toisella puolella uusi.

Etsiminen alkaa uudelta puolelta, kuolinvuodet kivissä kertovat että se on järkevää. Siisti kivimuuri on tasaisen kentän ympärillä, kivirivit ovat suorat. Muutamia puita, vaahteraa, koivua.

Pian kivi löytyy. Keskikäytävästä kolmas käytävä oikealla. Musta graniittipaasi, kauniin pelkistetty, jossa ei ole kruusailtu ollenkaan. Risti, Streng Pekka, 1948–1975. Kiven oikealla puolella kahden naisen nimet: he voisivat olla äiti ja sisko. Kuvittelenko vain, että aluksi oli pilvistä, ja sitten tämä kivi nousi kuin valaistuna esiin. Nurmi on hoidettu, kukkia kasteltu.

Valokuvailen, mietin. Olisiko pitänyt tuoda kynttilä? Kävelen pois. Hautausmaan hiekkakäytävällä on sulka, musta, varmaan variksen siivestä. Rationalisti mielessä sanoo sattumaksi. Se irrationaalisempi sanoo, että tämä on viesti Pekalta. Että kirjoitapa tällä, sillä harvemmin tässä maailmassa kultateräisillä hanhensulkakynillä raapustetaan.

Katson hautausmaan pääportilta taakse: hautakiven näkee tästäkin, kun tarkasti katsoo. Ei olisi tarvinnut hötkyillä.

Olo on haikean hyvä, työssään onnistuneen olo. Yksi selvitetty asia enemmän. Kuten Pekka lauloi tunnetuimmalla laulullaan Sisältäni portin löysin:

"Jokin säteilee ja loistaa alta kuoren synkänkin.
Kun sen huomaa, kevyemmin ajatukset liikkuvat."

 

"Olin siitä unia nähnyt,
ennen kuin sen löysin."

Myrskylän hautausmaalta näkyy Kirkkojärvelle.

Suonna Kononen

Julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 1.9.1999


Pekka Streng Orimattilan Yhteiskoulussa

Pekka kävi Myrskylästä käsin Orimattilan Yhteiskoulua vuosina 1959-1964 ja suoritti keskikoulun oppimäärän. Olin itse Pekan koulukaverina koko ajan samalla luokalla tämän noin viiden vuoden ajan. Pekka ei muuten erottunut sen aikaisista pojista kuin musikaalisuutensa vuoksi. Kuuluimme suuriin ikäluokkiin ja luokallamme saattoi olla joinakin vuosina jopa yli 40 oppilasta. Pojat muodostivat siihen aikaan omia pieniä ryhmiään ja samaan ryhmään Pekan kanssa kuuluivat mm. myrskyläläiset Lemisen Matti ja Hämäläisen Pentti sekä orimattilalaiset Kuosan Pekka, Holopaisen Risto ja minä allekirjoittanut. Kaikki me myös pidimme kaikenlaisesta liikunnasta ja se varmaan johtui siitä, että meillä oli erinomaisen innostava liikunnan opettaja Linturin Olavi.

Pekka kertoi varmaankin vuonna 1962 tai 1963 syksyllä, että hän on ottanut kesäloman aikana musiikin yksityistunteja Orimattilan Yhteiskoulun silloiselta musiikinopettajalta Ilmari Mustoselta, joka toimi myös Artjärven kanttorina. Ilmari oli lupsakka opettaja ja kyllähän me oppilaatkin sen huomasimme, että hänellä oli joskus krapulapäiviä. Pekka kertoi joskus tarinoita näistä yksityistunneista, että kun Ilmarilla oli nk. hyvä päivä, ne olivat hyvin antoisia. Mutta joskus Ilmarilla sattui myös sellaisia päiviä, että hänellä oli tämä miestä väkevämpää pullo myös oppitunneilla mukana ja silloin opettamisesta ei tullut mitään. Muistaakseni Pekka otti näitä varmaankin laulutunteja vain yhtenä kesänä. Näin jälkeenpäin tulee Ilmarista mieleen telkkarissa pyörinyt sarja kanttori Piiparisesta.

Ystävällisesti

Kalevi Laaksonen, Pekan luokkakaveri


26.1.09 Vantaalla

Tuen askeleitasi
kulkiessamme pihan poikki
aika on vienyt kaiken kiireen
valo kutsuu ikkunasta sisään

sitten myöhemmin
viimeinen henkäys
odottamatta

valo ikkunassa jälleen
loistaa pimeänä.

Kuuntelin Unen maan, haettuna sen kuinkas muuten kuin Asematunnelista. Se herätti muistoja liki neljänkymmenen vuoden takaa. En edes muista, mistä kaikki alkoi. Vanhoista Musa-lehdistä tsekkasin keväältä -73 Pekka Strengin Kesämaan arvostelut, toki myös Pohjolan Pihkasilmä kaarnakorvan. Aiemmin oli löytynyt Magneettimiehen kuolema, jostain. Se kiinnosti, inspiroi kuuntelemaan. Arvomaailma oli jo silloin selvä, muttei selkeä, eikä edes kypsynyt.

Unen maa oli tuulahdus ja se liikutti, kuten Pohjolan Waves teki. Olen viimeajat miettinyt kuolemaa, siksi se vetosi niin perusteellisesti.

Meitä oli joukko nuoria ystäviä, olimme menossa tapaamaan ystävää Malmin Emmaukseen. Sitten kuulimme, ettei se sopinut, koska Emmauksen ihmiset viettivät suruaikaa Pekan kuoleman johdosta. No, tapasimme sitten myöhemmin kesällä, kun kaikki oli ohitse.

Nykyään sama rakennus on paikallaan kunnostettuna, ryhdikkäänä, en edes tiedä, missä käytössä. Muistot vievät kiviselle terassille, missä istuimme juomassa teetä ja nauttimassa illasta. Monesti katselen pihalle, kun ajelen Malmille asioilleni.

Syksyllä -75 oli sitten muistokonsertti Kulttiksella, olin jo unohtanut sen, että tilaisuuteen liittyi myös Kalevalan kitaristin Matti Kurkisen kuolema. Silloin lavalla oli edesmennyt Lido Salonen, hän kuten Pekka Pohjolakin kuolivat viime syksynä, aika täyttyi. Jäljelle jäi musiikkia ja ehkäpä aikaa vielä kuunnella.

Koin nyt, että omalta osaltani viimeinen muistokonsertti oli syksyllä -75, Tavastia helmikuussa 09 on oma juttunsa, muiden asia, mutta varmasti paikallaan.

Odotan mielenkiinnolla Arto Halosen dokumentin julkaisua, siihen asti kuuntelen näitä kolmea ensimmäistä, kiitokset niistä asianomaisille!

Markku (Vantaalta)


Linoleumäventyr

Resultatet av den idag avslutade mycket givande grafikveckan på FIA. Berättelsen är inspirerad av Pekka Strengs likadant betitlade låt "Sinä aamuna". En stor liten berättelse om att dö vackert.

Henri Gylander (Göteborg)


Muistoja yli 30 vuoden takaa...

Katsoin ohjelman Pekka Strengistä.
Hänen musiikkinsa kosketti kerran syvälle sieluun asti.

En tiennyt Pekka Strengistä mitään muuta kuin musiikin ja siitäkin vain sen laulun, joka on ollut yli kolmekymmentä vuotta mukanani elämäni kolhuissa ja hyvinä päivinä.

Oli vuosi 1973. Olin lähes 21-vuotias. Yhtäkkiä minulta löydettiin nopeasti leviävä syöpä.
Silloin sytostaatit olivat kokeiluasteella ja koekaniineina olivat ne, joille ei annettu paljon toivoa.
Menin todella huonoon kuntoon. Olin yksin huoneessa, koska toiset potilaat oli siirretty pois niin kuin yleensä tehtiin, kun potilaalla oli lähtö lähellä. Makasin pyyhe kasvoillani puolitajuttomana. Kasvot olivat niin turvonneet, ettei henki meinannut kulkea. En myöskään halunnut, että sukulaiset säikähtävät, jos tulevat katsomaan.
Kävelin ikkunan luo ja katsoin ulos. Potilaita istui keinussa, osa käveli nurmikolla ja aurinko paistoi. Katsoin taakseni ja näin itseni edelleen makaamassa pyyheliina kasvoilla. Jonkin ajan kuluttua heräsin taas vuoteestani.

Sairaalassa oli pienet tyynyt, joista voi kuunnella radiota. Avasin radion. Tuntui, että oli parempi olo. Radiosta kuului "Sisältäni portin löysin melkein huomaamattoman, kun sen läpi hiljaa nousen näen toisin maailman". Ajattelin, että olen nyt portilla ja jos pääsen tästä portista läpi, näen toisin maailman. "Jokin säteilee ja loistaa, alta kuoren synkänkin..." – Se antoi toivoa toivottomuudessa.

Selvisin kuin ihmeen kaupalla. Sytostaatteja annettiin vuoteen 1974. En ollut enää sama ihminen sen pahimman ajan jälkeen... En surrut ulkonäköäni, en myöskään hiusten lähtöä. Käänsin itkut nauruksi. Autoin toisia potilaita. Olin pitkään tukihenkilönä nuorille syöpäpotilaille.

Näin entiset "tärkeät" asiat mitättöminä. Koskaan en ole sanonut, että aika tulee pitkäksi.
Olen sen jälkeen ollut etsijä enemmän tai vähemmän. Pieniä portaita olen löytänyt silloin tällöin, ja odotan, että saisin joskus jotain vastauksia.

SS


Pekka Streng — etusivu